sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Rovaniemi - kirkkoherranvaaliväittely


Kaikkien kirkkoherraehdokkaiden vaalipaneeli su 25.11.2012 Rovaniemen kirkossa
 
Puheenjohtaja, rovasti Kari Yliräisänen toivotti tervetulleeksi vaalitenttiin – vaalipaneeliin! Ehdokkaiden esittelyjärjestys oli virallisten vaalisijojen mukaan: Jouni Riipinen, Kalle Elonheimo, Pentti Kallioranta, sekä virkaikäjärjestyksessä ja kutsujärjestyksessä: Pentti Tepsa, Topi Litendahl ja Ilari Kinnunen. Yliräisänen totesi, että tuomiosunnuntaina olemme tenttaamassa vaalin ehdokkaita ja odotamme siis aitoja, rehellisiä ja totuudellisia vastauksia. Jottei aivan olisi tunnelma kuin tuomiopäivänä, niin verryttelynä, nopein saa vastata: Mikä ero on tuomiosunnuntailla ja tuomiopäivällä? (Pentti Kallioranta): Tuomiopäivänä ovat hirvimiehetkin paikalla.
 
KY: Rovaniemen seurakunta tarvitsee kirkkoherraksi papin, joka on…? KE, PT, PK: Te ette ole vaalikoneessa vastanneet tähän kysymykseen muiden tavoin, että hän on taitava henkilöstö- ja hallintoasiantuntija. Ovatko nämä seikat vähäpätöisiä?
KE: Sai valita vain kolme vaihtoehtoa. Itse pohdiskelin, että organisointi sisältää hyvän henkilöstöjohtamisen ja työn mielekkyyden turvaamisen.
PK: Hallinnon sekaan ja taakse on niin helppo upota, mutta sitä on kuitenkin pakko tehdä. Kun kolme sai valita, hengellisen johtamisen ja paimenen näkyvyyden arjessa valitsin vaalikoneeseen kärkeen. Ei tietenkään hallinto ole vähäpätöinen.
PT: Yhdyn edelliseen siinä, ettei hallintoa sovi vähätellä. Mutta hallinnon suhteen kirkossa on viime vuosina ollut vetäytymistä hallinnon suojaan. Hyvää hengellistä ja henkilöstön johtamista ei saa korvata hallintoratkaisuilla. Hallinto ei saa jyrätä hyvää johtamista, tukemista ja innostamista.
TL: Mielestäni kirkkoherra ei voi paeta hallinnollista vastuutaan. Hallinnon tehtävä on taata työntekijälle työn tekemisen mahdollisuus, ja kun kirkkoherra tekee tämän, hän palvelee myös seurakuntaa. Rovaniemen kirkkoherrakulttuurissa aiemmista kirkkoherroista Pulkamo hyvin vahvasti viihtyi seurakunnan keskellä, Karvosenoja keskittyi henkilöstöjohtamiseen - tässä on painottelun haaste. Itse kappalaisen työssä olleena tärkeänä pidän työyhteisöä, jota kirkkoherra ensisijaisesti palvelee. Sinne on mentävä haastaviin henkilöstökysymyksiin. Ei voi paeta kastekoteihin yms.
IK: Kaikki nuo tehtävät ovat hyviä, yhtäkään ei voi jättää hoitamatta. Hallinto on hoidettava jämptisti, ja on oltava läsnä oleva.
KE: Minulla on samoja näköaloja. Kyse on isosta seurakunnasta. Erityinen tehtävä on hallinto ja henkilöstöjohtaminen, mutta kirkkoherra vastaa seurakunnan perustyöstä. Silloin myös on painotus, jossa hallinto luo puitteet toimia. Totesimme äsken, että sakastin kello on 10 minuuttia edellä - parempi kuin, että olisi jäljessä. Kirkkoherran työ vaatii ennakointia. Jos vain olemassa olevien pykälien mukaan hoidetaan työ, ei olla ajan tasalla. Esimerkiksi seurakuntarakenteen muutos vaatii ennakointia.
JR: Minä en koe läheiseksi ajatusta pakenemisesta hallintoon. Seurakunnassa koen, että hallinto on jokapäiväistä työtä. Toimitukset ovat vähemmällä. Tärkeää myös on olla mukana toimituksissa ja keskellä ihmisten elämää. Se täydentää hallinnollisia ratkaisuja. Näen kokonaisuuden: toimitaan työyhteisönä, seurakuntalaisten kanssa ja luottamushenkilöstön kanssa.
PT: Kirkkoherra on oivallinen organisoija ja hyvä viestijä. Jos kirkkoherra ei osaa viestiä, tulee turhan monista kysymyksistä hallinnollisia. Hallinnon keinoilla ei tarvitse ratkaista kysymyksiä, jotka voi ratkaista ystävällisellä nyökkäyksellä tai lauseella.
TL: Näkisin pahana kehityskaarena tilanteen, jossa kirkkoherra on vain talon sisäinen johtaja. Tämä olisi paluu kirkkoruhtinaaseen, joka tavallisen arjen keskellä on poissa. Tämän päivän paimenen on tultava hallinnosta pois. Kirkkoherra delegoi tehtäviä. Kirkkoherran on tultava pyhään messuun mukaan seurakuntalaisten kanssa.
 
KY: Mainitkaa kaksi hyvää vahvuuttanne hallintotaidoista?
PK: Maltillisuus ja seurakunnan tuntemus.
KE: Oleellisen näkeminen, läsnäolo henkilöstöön päin ja välittäminen.
JR: Haluan selvittää asiat tarkkaan, yksityiskohtaisesti, kuunnellen. Kun päätös syntynyt, kannan siitä vastuun. On seurattava sen toteutumista ja oltava prosessin osallisena.
PT: Kirkkoherran on pohdittava jatkuvasti kirkon perustehtävää ja toteutumista. Ongelma on sama kuin vaikka videoteollisuudessa. Kehitys kulkee niin nopeasti, että jakelukanavat eivät pysy mukana. Kirkko tarjoaa kuin VHS-kasetteja ja kelanauhoja. Kirkon tulee jatkuvasti miettiä, että se on työnsä kanssa ajassa mukana. On edettävä eteenpäin. Oma kutsumukseni on ollut jo vuosia internet-työ ja läsnäolo älypuhelimessa jatkuvasti. Suomessa puhutaan älykirkosta juuri tässä mielessä. Toivon sen olevan tunneälyn ajanmukainen kirkko
TL: Hallinnosta selviää maalaisjärjellä. On oltava ahkera, halukas ja sitoutunut. Minua kuvaa parhaiten ahkeruus ja sitoutuminen tähän seurakuntaan.
IK: Minun vahvuuteni on noin 10 vuoden kokemus kirkkoherran hallintoavustajan tehtävistä ja kutsumus sen tyyppisiin tehtäviin. Hallintotehtävien täytyy olla luontevia ja mieluisia asioita. Itse koen tällaisia piirteitä itsessäni. Ihmiset tekevät hallinnon. Kirkkoherran on pystyttävä kuuntelemaan ja sieltä nostamaan tärkeitä asioita.
 
KY: Kaikki muut paitsi IK mainitsivat vaalikoneessa olevansa kirkkoherrana rohkea suunnannäyttäjä.
IK: Haluan painottaa yhdessä tekemistä. Kirkkoherra johtaa, ja en halua olla persoonallani liian hallitseva, mieluummin kuunteleva.
JR: Elämme yhteiskunnan murroksissa, jotka koskettavat kirkkoa. Nämä ovat minulle tulleet Oulussa tutuiksi seurakunnan johtotehtävissä. Yhdessä päätämme seurakuntayhtymän tasolla kaupungin kirkollisista kokonaisratkaisuista. Minun keskeinen tapa näissä on yhteistyö, mutta on myös tuotava faktat ja tosiasiat esille.
TL: Rohkean suunnannäyttäjän rooliin liittyen kirkko tarvitsee sitä, että tämä meille annettu kaunis vanha kertomus annetaan uudella tavalla seurakunnalle syötäväksi. Hengellinen johtajuuden ytimessä on apostolin kyydin ajassa syntynyt kertomus ja kohtaaminen menneisyyden ja nykyisyyden välillä. Tässä maailmassa pyhä on tarjoiltava uudella tavalla. Koen niin, että jollain tavalla tämä vanha pyhä kertomus pitää sanoittaa uudella, raikkaalla tavalla seurakunnalle.
KE: Vaikka tehdään yhdessä, tarvitaan suunnannäyttäjiä, ideoitsijoita, aloitteen tekijöitä ja rohkeutta. Esimerkiksi 1,5 vuotta sitten yhteisvastuukeräyksen ulkomaista osuutta yritettiin laskea, ja aloitteeni esti tämän. Uskonpuhdistajista Calvin kannatti ehtoollista joka pyhä ja muut heistä harvemmin. Tämä muutospyrkimys ei onnistunut, mutta näissäkin tilanteissa tarvitaan rohkeita suunnannäyttäjiä.
PT: Kemijärvellä näen olevani muutosjohtaja. Kirkon on reagoitava ennakoitavasti, ei vain jälkijättöisesti ja peesaillen.
PK: Ikäviä asioita joutuu tuomaan esille, etteivät tule yllättäen - kuin sodassa ”ei saa jäädä tuleen makaamaan”. Mennään pitävään ja kestävimpään suuntaan.
 
YLEISÖKYSYMYS: Mikä on kriteerinne hakea kirkkoherranvirkaa? Raha? Valta?
PT: Kysymys on loistava. Olen näistä ehdokkaista pisimpään ollut Rovaniemellä pappina. Arvelen tuntevani seurakunnan hyvät puolet ja kehitystarpeet. Tunsin vastuukseni hakea virkaa, ja mielelläni hain.
JR: Yhden yön olen paininut tämän asian kanssa. Perusteluni on se, että olen täällä aikoinaan toiminut kappalaisena. Minulla on hyvät kokemukset isosta seurakunnasta, joka on jopa esimerkkinä muualla - esim. Oulussa myönteisessä merkityksessä. Olen toiminut pikkuseurakunnissa kirkkoherrana sekä saanut suurten seurakuntien erityistyömuotojen sisältä kokemusta, esimerkiksi perheneuvonnasta, sairaalasielunhoidosta ja erityisnuorisotyöstä. Neljän seurakunnan yhtymämallissa yhden kirkkoherran tiedän tämän yhtymämallin edut ja haitat. Koen olevani yhden seurakunnan mies. Yhtymämallissa joudutaan yhdessä linjaamaan yhteisiä asioita, jolloin se on poissa omasta seurakunnasta. Rovaniemellä on yksi seurakunta. Kaikki päätökset ovat omia. Tämä on yksi vahva syy, joka panee minut hakemaan tänne.
IK: Hallintovirkaan koen mielenkiintoa, ja arvostan Rovaniemen seurakuntaa. Noin 10 vuotta sitten pidin viran hakemisen pohjoisrajana Oulua, mutta kotiuduimmekin hyvin nopeasti perheenä Rovaniemelle. Tärkeitä vaikuttimia ovat seurakuntalaisten pyyntö, tahto ja nostava tuki.
KE: Kristuksen kirkon pappina olen valmis palvelemaan siellä, minne Hän lähettää. Miksi kutsuni tuntuu olevan ylempiin palkkaluokkiin? Olen myös jättänyt turvallisia virkoja ja siirtynyt alempiin palkkaluokkiin. Elämän yhtenä tarkoituksena on mainittu se, että ihmisen erityiskyky saa suurimman vaikutusalueen. Minulle tärkeitä seikkoja ovat kutsujat ja kutsumus. Palkkausta en ole edes tarkistanut.
TL: Saavuin tänne Rovaniemelle edellisellä vuosituhannella, tulin nuorisotyöhön, sain kokemuksen työalajohtamisesta, ja nuorison elämästä. Edelleen kappalaisena olen toimialajohtajana. Kuluneet 14 vuotta olen saanut olla eräänlainen toimituskone ja saanut nauttia poikkeuksellista luottamusta toimitusten suhteen. Tärkeää on, että seurakunta tunnistaa paimenet - se on napanuora ja seurakunnan linkki. Tahdon astua uudelle maaperälle, ja kaipaan uusia haasteita.
PK: Tähän kirkkoherran tehtäväänhän on ollut enemmän hakijoita kuin tasavallan presidentin virkaan. Rovaniemen seurakunta on ainutlaatuinen ja kiehtova.
 
YLEISÖKYSYMYS: Jos teidät valitaan, mitä käytännössä teette, jotta työhyvinvointijohtaminen toteutuu päivittäin?
JR: 1. Jokainen seurakunnan työntekijä tietää työtehtävänsä ja paikkansa hierarkiassa. Selkeytän työnkuvia, käyn vuotuiset kehityskeskustelut, ja katson kokonaisuutta 2. Työhyvinvoinnilla johtaminen on uusi tapa johtaa yhteisöä. Se tarkoittaa kokonaisvaltaista työskentelyä työyhteisössä ja - paitsi virkistyspäiviä - erityisesti jokaisen mielekästä työtehtävää ja työympäristöä. Johtamisjärjestelmän on oltava selvä. Työntekijällä on mahdollisuus aina ottaa yhteyttä esimieheensä. Työhyvinvointi on ratkaisujen sisässä.
PT: Pitäisi olla keskustelukontakti jo ennen ongelmien ilmaantumista. Usein on vielä niin, että työhyvinvointi merkitsee erilaisia asioita. Olisi kyettävä näkemään yksilöllisiä ratkaisuja yhdenvertaisuuden puitteissa. Esimerkiksi täältä kirkon edestä näen eri kuvat kirkon seiniltä kuin te kirkon penkeissä. Tästä on kyse usein johtamisessakin. Kirkkoherra ei niinkään sanele, vaan johtaa esitysten pohjalta, ja työntekijät innostuvat tekemään esityksiä. Työterveydenhuoltoon satsaaminen tuottaa tuloksia.
IK: Työkeskeisyys on avain. Virkistyspäivät ovat tärkeitä, mutta arjen täytyy rullata. Tarvitaan selkeää hallintoa, kehityskeskusteluja jne. Vaikeita asioita tulee väistämättä. Niihin ei pidä pelätä tarttua. Asiat kohdataan ja keskustellaan, ja yhdessä mennään eteenpäin.
KE: Tutustuisin ensin johtamisrakenteisiin, ja laittaisin ne mielekkäiksi. Samalla pyrin kouluttautumaan niin, että varmasti ihmiset uskaltavat mennä esimiehelle puhumaan. Esimerkiksi voi tulla erilaisia osa-aikaisuustarpeita, ja kohtelun täytyy tapahtua oikeudenmukaisesti ja tasapuolisesti.
PK: Omasta työhyvinvoinnista huolehtiminen on tärkeää. Kun jokainen kannamme sisäistä maailmaamme, ne vaikuttavat ja ne täytyy ottaa huomioon. Tärkeää on työkeskeisyys niin, ettei sisäinen maailma pääse liikaa vyörymään.
TL: Minä satsaisin koulutuksen kautta vuorovaikutustaitojen kehittämiseen. Tärkeää on: miten me kohtaamme ja kommunikoimme? Kirkkoherran tehtävässä joutuu tekemään päätöksiä, jotka eivät miellytä, mutta organisaatio säilyy toimintakykyisenä, jos siellä tullaan kuulluiksi. Kirkkoherran riittävät perustelut ovat tärkeitä. Perehdyttämissuunnitelman kautta ajetaan uusi työntekijä perustehtäviin.
JR: Kokousrutiinien lisäksi on oltava yhteinen näky, yhteinen suunta. Pitäisi ymmärtää päätetty linja, johon jokainen on sitoutunut.
 
YLEISÖKYSYMYKSESSÄ seuraavaksi tiedusteltiin: Miten ja mihin tahdotte seurakuntaa johtaa?
Jouni Riipinen aloitti vastauksensa todeten, että seurakunnan perustehtävä ja päämäärä ovat tuomiosunnuntain sanoman mukaan se, että mahdollisimman moni rovaniemeläinen olisi siinä Kristuksen joukossa.
Ilari Kinnunen korosti seurakunnan perustehtävän esilläpitoa sekä tarvetta käytännön työssä olla monipuolinen kehittäjä hallinnon alalla. Konkreettisena ehdotuksena hänellä on seurakuntakodin remontointi. Rakennuksesta tehtäisiin lasten ja nuorten talo. Siihen kuuluisi nuorisotoimisto ja toiselle puolelle lasten ja nuorten toimitilat. Kinnunen painotti myös henkilöstöä seurakunnan suurena rikkautena. Kirkkoherran pitäisi johtaa niin, että hän antaa erilaisille työntekijöille tilaa toimia erilaisilla lahjoilla.
Pentti Tepsa luki I Pietarin kirjeestä jakeet, joissa seurakunnan johtajaa kehotetaan kaitsemaan sitä laumaa, joka heille on uskottu, ei herroina valliten, päämääränä pelastus.
Kalle Elonheimo vastasi tavoittelevansa johtamista pelastukseen Kristuksessa ja pohti, miten tuo tavoite voisi päivän evankeliumin mukaisesti näkyä täällä. Tärkeää on keskinäinen kunnioitus, seurakuntalaisten sitoutuminen yhä enemmän ”vanhaan tapaan” ja monenlainen vastuu. Vaikka Rovaniemi on mainittu poikkeuksena seurakuntayhtymämallissa, pitää Elonheimon mielestä Rovaniemen ottaa vastuu Lapista laajemmin. Kirkkoherran tehtävä on pelastukseen johtaminen. Lisäksi tavoitteena on pappien säännöllinen kokoontuminen pohtimaan jotakin teologista kysymystä, mikä kuuluisi saarnoissa, puheissa ja elämässä.
Topi Litendahl totesi johtavansa puheella, vuorovaikutuksella ja neuvotteluilla seurakuntaa toimittamaan jumalanpalveluksia, joissa seurakuntalaisille avataan pyhiä kertomuksia. Tätä jumalanpalvelusta me toimitamme yhdessä, mikä johtaa meidät kohtaamaan ihmisten asioita arjessa ja ilossa.
Pentti Kallioranta lausui, että taivaaseen pitäisi koettaa johdattaa. Hän vielä painotti Pyhän Raamatun esillä pitämistä niin, että ihmiset kokisivat sen olevan juuri minua varten, sekä raamattupiiritoimintaa ja seurakunnan toimittamaa jumalanpalvelusta.
 
Puheenjohtaja, rovasti Kari Yliräisänen toisti kirkkoherrojen esittämän pyrkimyksen johdattaa syvimmiltään pelastukseen ja kysyi pelastuksesta: Voiko pelastuksen osalliseksi tulla seurakunnassa synnintunnustuksen ja synninpäästön kautta? Tähän vastasivat kaikki ehdokkaat myöntävästi, muut yhdellä sanalla, mutta Ilari Kinnunen laajemmilla ja selventäviä kysymyksiä vaatineilla perusteluilla.

torstai 22. marraskuuta 2012

Rovaniemi - kirkkoherranvaali - Pentti Kallioranta - vaalisaarnan arviointi

Paras vaalisaarna keräsi vähiten yleisöä kirkkosaliin. Tämä yleinen vaikutelma minulle jäi vaalisijan III kirkkoherraehdokas Pentti Kalliorannan toimittamasta messunäytteestä. Hän mainitsi saarnaavansa vain päivän epistolatekstistä (1. Tess: 5: 2-11), mutta jakeiden sisältö vastaa merkittävästi evankeliumitekstiä (Matt 24:42-44), joten käytännössä hän piti saarnan sekä epistola- että evankeliumiteksteistä.

Eräs merkittävin Raamatun tulkinnan kultainen sääntö on Tampereen edelliseltä piispalta, Juha Pihkalalta oppimani. Hän piispantarkastusmatkallaan piti nuortenillassa puheen todeten: "Raamatun tulkinnassa on tärkeää lukea aina edelliset jakeet." Tämän säännön mukaisesti päivän epistolatekstia edeltävät jakeet huomioitiin nyt vaalisaarnassa.

Yhdessäkään kolmesta vaalisaarnassa ei siis saarnattu kaikista kolmesta päivän tekstistä. Kehittäisin saarnojen koordinaatiota niin, että seurakunta tarjoaa Raamatun tulkinnan kaikkina pyhäpäivinä kaikista pyhäpäivän teksteistä. Seurakunnan tilaisuuksien ilmoituksissa mainitulla tavalla tietyt päivän tekstit käsitellään päivämessussa ja tietyt iltakirkossa ja tuomasmessussa.

Yllättävintä nyt kirkkoherran vaalissa on naisehdokkaiden puuttuminen. Lisäksi erikoista on kahden rauhanyhdistysläisen ehdokkaan mukanaolo niin, että vanhoillislestadiolaisten äänet jakautuvat. Nyt vaalisaarnan piti rauhanyhdistysläinen ehdokas.

Väitetään, että "kirkkoherraksi etsitään taitavaa työyhteisön johtajaa - saarnamiehiä ja sielunhoitajia seurakunnalla jo riittää", vaikka kirkkoherrahan on sekä työyhteisön johtaja että johtava saarnaviran hoitaja ja sielunhoitaja. Pidän kuitenkin työyhteisön johtajuutta niin merkittävänä seikkana, että pidän Rauhanyhdistykseen sitoutumista esteenä kirkkoherran viran menestyksekkäälle hoitamiselle, erityisesti työyhteisön perusluterilaisten jäsenten motivaation kannalta. Vaalisaarnan pitäneistä ehdokkaista kannatan Kalle Elonheimon valintaa Rovaniemelle uudeksi kirkkoherraksi.

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Rovaniemi - kirkkoherranvaali - vaalisaarna III - Pentti Kallioranta

Päivän epistolatekstin: 1. Tess: 5: 2-11 mukaan Herran päivä saapuu kuin varas yöllä. Eikö olekin ihmeellinen vastaus? Varas murtautuu, sotkee ja kylvää epävarmuutta – sekä yllättää. Herran päivä saapuu ”varkain”, mikä on suomen kielessä vakiintunut sanonta: yllättävä – kuin varas.

Tuleeko Herran päivä kaikille yllättäen? Ei, ei tule yllättäen päivän ja valon lapsille. Päivän epistolateksti mainitsee yön ja pimeyden tekoina remuamisen, juoppouden ja siveettömyyden. Room. 13-luvussa Paavali kirjoittaa: ”Hetki on käsillä, pelastus on lähellä, ja yö on kulunut. Hylätkäämme pimeyden teot, ja eläkäämme nuhteettomasti: ei remuten, riidellen eikä irstaillen. Pukekaamme yllemme Jeesus Kristus. Älkäämme hemmotelko ruumistamme niin, että annamme sen haluille vallan.” Tässä mainitaan riitely ja kiihkoilu eräinä pimeyden töinä.

Nukkuminen voi tarkoittaa Raamatun valossa pimeyden työtä. Toisaalta luonnollinen uni on eräs hyvän elämän perustarve. Herran päivä saapuu kuin varas yöllä. Synnin yössä Herran päivä tulee yllättäen. Tällöin kyseessä on hengellinen valvomattomuus. Mantrana voidaan vakuutella, että: ”Kaikki on hyvin! Ei mitään hätää!”, ja tuho yllättää.

Raamatussa valvomisen käsitettä tarkentaa Paavali toteamalla: ”Olette valon ja päivän lapsia.” Luomiskertomuksessa Jumala sanoi: ”Tulkoon valo!” Hän erotti valon pimeydestä. Näin ensimmäisenä päivänä luotiin valo. 2. Kor. 4-luvussa viitataan Kristuksen kasvoilta säteilevään valoon. Kastekaavassa usein lausutaan Joh. 8-luvusta: ”Jeesus sanoi: Minä olen maailman valo!” Lisäksi Jeesus on lausunut: ”Te olette maailman valo, kuin kaupunki, joka ei voi pysyä kätkössä!” Jesaja viittaa valoon ”maan ilo” –määritelmällä.

Kenelle on kirjoitettu valvomaan kehottava päivän epistolateksti? Se on kirjoitettu veljille ja sisarille, uskoville - ystäville. Jeesus kutsui Joh. 15-luvussa opetuslapsiaan ”ystäviksi”, sillä palvelija ei tiedä isäntänsä aikeita.

Miten on mahdollista, ettei Herran päivä tule varkain Jumalan ystäville? Evankeliumin mukaan eivät edes enkelit tiedä päivän tarkkaa ajankohtaa. Päivän epistolatekstiä ennen on tärkeää havaita lause: ”Aikamääristä ei teille tarvitse edes kirjoittaa.”

Uskova ihminen on valvova ihminen, mikä merkitsee varautumista ja valmiina olemista. Elämä on kuin äidin toimintaa synnytyspolttojen ja supistusten ilmaantuessa. Odottava äiti tietää supistusten tulevan. Suomen Lapissa pohjoisin synnytyssairaala sijaitsee Rovaniemellä, joten vaikkapa Utsjoella synnytyksen lähestymisen varhaiset merkit antavat perusteen matkustaa sairaalaan.

Valvominen uskonelämässä on iloinen asia kuin uuden elämän syntymisen ilo, vaikka Raamattu mainitseekin, että: ”Kivulla olet lapsesi synnyttävä.” Kipu kuluu vastaavalla tavalla uskonelämään.

Päivän epistolatekstin jae 10 puhuu kuoleman unesta. Tällä tarkoitetaan uskovan luonnollista kuolemaa.

Valveilla olemiseen liittyy kilvoittelu maan päällä. Meitä kehotetaan kilvoittelemaan. Parannuksen kautta ihmisellä on tie takaisin lapsuuden uskoon. Tästä sanomasta todistaa Rovaniemellä kirkon tornissa helottava punainen risti – verinen risti velkakirjan päällä.

Paavali kirjoittaa, että Jumala tahtoo jokaisen pelastuvan. Päivän epistolateksti kehottaa lisäksi rohkaisemaan ja vahvistamaan toinen toisiamme.

tiistai 13. marraskuuta 2012

Rovaniemi - kirkkoherranvaali - Kalle Elonheimo - vaalisaarnan arviointi

Nojatuolimatka kirkon penkissä neljän maanosan historiaan, yllättävän sosiaalidemokraattinen kannustus ammattiyhdistysliikkeen jäsenyyteen sekä päivän evankeliumin tulkinta yllättivät vaalisaarnassa. Messunäytteen piti vaalisijan II kirkkoherraehdokas Kalle Elonheimo, ja päivän evankeliumi- ja saarnatekstinä olivat Matt 17:24-27 jakeet. Edellisen vaalisaarnan tavoin Raamatun selitys pitäytyi selkeästi yhdessä päivän kolmesta tekstistä.
 
Minun mielestäni päivän evankeliumin merkittävin viesti on Jumalan valtakunnan ja maallisten valtakuntien erilaiset toimintatavat. Jeesuksen mainitsemat ”omat lapset” näkisin Israelin omaisuuskansana, joka ei ottanut Kristusta vastaan, vaan avasi meille pakanakristityille pääsyn Kristukseen uskovina Jumalan lapseuteen. Päivän tekstissä Jeesus ”valmensi” apostoleita johtajiksi ensimmäisiin kristillisiin seurakuntiin, joissa niin juutalaiset kuin kreikkalaiset kuuluivat samaan Kristuksen perheväkeen ja leivän murtamisen yhteyteen. Jeesus samalla tähdensi kristityn muukalaisuutta tässä maailmassa ja pyhitystä, jossa perustana on syntien anteeksisaamisesta lähtevä vapaus ja ilo palvella ja rakentaa yhteiskuntaa.
 
Vaalisaarnassa päivän tekstin tärkeimpänä sisältönä nähtiin Jeesuksen kysymyslauseella mainitsema kehotus jättää ”suotta suututtamatta temppeliveron kantajia”. Minä en tällä kertaa kannata näin kirjaimellista Raamatun tulkintaa. Sen sijaan selkeää sanomaa Jeesuksen sovitustyöstä ja ylösnousemuksesta jäin tässä kuten edellisessäkin vaalisaarnassa kaipaamaan.

maanantai 12. marraskuuta 2012

Rovaniemi - kirkkoherranvaali - vaalisaarna II - Kalle Elonheimo

Matt 17: 24-27: Kun he saapuivat Kapernaumiin, tuli Pietarin luo temppeliveron kantajia, jotka sanoivat: "Kai teidän opettajanne maksaa temppeliveroa?" "Maksaa kyllä", hän vastasi. Kun hän meni sisälle taloon, Jeesus ehätti kysymään: "Mitä mieltä olet, Simon? Keiltä tämän maailman kuninkaat perivät tullia ja veroa, omilta lapsiltaan vai vierailta?" "Vierailta", vastasi Pietari. Silloin Jeesus sanoi hänelle: "Lapset ovat siis vapaat. Mutta miksi suotta suututtaisimme heidät? Mene järvelle ja heitä onki veteen. Ota ensimmäinen kala, jonka vedät ylös, ja avaa sen suu. Siellä on hopearaha. Ota se ja maksa heille sekä minun että itsesi puolesta."

Sinä iltana he eivät ampuneet. Yli kahden vuosikymmenen ajan heillä oli ollut ohjeet, pysyväismääräys, pysäyttää kielletylle alueelle tulijat tarvittaessa asein, tarvittaessa jopa kohti ampumalla. Mutta tuona iltana, kymmenien ja satojen ja tuhansien tulviessa rajalle he eivät kohottaneet aseitaan. Eivät totelleet esivallan pysyvää käskyä. Tuosta illasta tuli perjantaina kuluneeksi 23 vuotta. DDR:n rajoilla ei voinut tuona iltana olla vielä mitään virallista tietoa matkustusrajoitusten lakkaamisesta, sillä siitä oli juuri ilmoitettu suoran televisiolähetyksen sivulauseessa. Rajoilla vartioivien oli siis itse päätettävä: noudattaako käskyä vai toimiako inhimillisesti.

Vaikka maassa yli kuuden vuosikymmenen ajan oli kristillisen sanoman julistaminen ollut hyvin rajoitettua, sanoma vaikutti. Jo loppukesästä lähtien sortovaltaa vastustavat olivat kokoontuneet kirkoissa, joissakin kaupungeissa myös lähteneet kaduille kirkoista rauhanomaisiin mielenosoituksiin. Vastaavia tapauksia on minun ikäisten muistin aikana ollut muitakin ja muuallakin: kolmisen vuotta aiemmin Filippiineillä, pari vuotta myöhemmin Moskovassa, ja lähihistoriassa on myös lukuisia tilanteita, joissa kristinusko on antanut voimaa pitkäaikaiselle kamppailulle väärää valtaa vastaan ja oikeudenmukaisuuden puolesta. Päälläni on itse asiassa muistot kahdesta tuollaisesta, vaikka te ette paljon niitä näe. Albani olen aikoinaan hankkinut Namibiasta silloin, kun Namibia ei vielä ollut itsenäinen, stoolani El Salvadorista, torilta, kumpikin maita, joissa kristinusko on aivan viime aikoina hyvin voimakkaasti vaikuttanut yhteiskunnan muuttumiseen.

Namibian itsenäistymisen johtajista monet olivat lähetyskoulujen kasvatteja. Kirkoissaan he olivat oppineet, että ihmiset ovat tasa-arvoisia ja että heilläkin on oikeus olla osallisia yhteiskunnan päätöksenteosta. El-Salvadorissa puolestaan vapautuksen teologia avasi tavalliselle kansalle näyn, että sen osattomuus yhteiskunnassa ei ole jumalallinen säätämys vaan, että Kristuksen vapauttavan ilosanoman on oltava todellisuutta myös, ja jo tässä maailmassa. Meistä moni on joko juhlallisesti luvannut tai jopa valalla vannonut puolustavansa laillista esivaltaa – siis kutakuinkin kaikki miehet ja monet naisetkin nykyään. Maassamme ei onneksi meidän elinaikanamme ole tullut eteen tilannetta, jossa kristityn olisi pitänyt pohtia: onko esivalta enää laillinen. Ei siis sellaisia tilanteita kuin tuolla DDR:n rajalla tai Filippiineillä tai Moskovassa tai missä niitä onkin ollut - Namibiassa, El Salvadorissa.
Mutta mikä on ylipäänsä esivalta? Senkään suhteen emme elä lainkaan samanlaisessa maailmassa kuin Herramme kaksi vuosituhatta sitten ja Paavali samaan aikaan, tai eilisen päivän sankari, uskonpuhdistaja Martti Luther puoli vuosituhatta sitten. He kaikki elivät yhteiskunnissa ja valtioissa, joissa oli selkeä esivalta ja joissa esivaltaan olisi voinut jopa viitata sanalla: hän. Oli siis ruhtinas, useimmiten sukuperintönä valtansa saanut, ja joissakin tapauksissa - ja niin sekä Herramme että uskonpuhdistajamme tapauksessa - ruhtinaan yläpuolella vielä hyvin harvojen valitsema ja valtaan asettama tai hyväksymä keisari.

Nyt me olemme itse osa esivaltaa ainakin siinä mielessä, että olemme saaneet valita ne, jotka säätävät yhteiskunnassamme järjestyksen. Ja varmasti meidän ajatusmaailmallemme on vierasta se, että joku olisi syntyperänsä ansiosta parempi hoitamaan esivallan tehtäviä kuin joku toinen. Jeesukselle ja vielä Lutherille ja vielä runsas vuosisata sitten laillinen esivalta oli siis jotain muuta kuin nykyään. He ymmärsivät sen eri tavalla. Ja itse asiassa Jeesusta kysymys maallisesta vallasta ja esivallasta ei näytä lainkaan kiinnostaneen. Hänhän ilmaisi usein selvästi, että Hän ei ole Messias siinä mielessä, että palauttaisi Jumalan ensiksi valitseman kansan itsemääräämisoikeuden tai Daavidin kuninkuuden kaltaisen ulkoisen vallan. Hän suorastaan kieltäytyi maallisesta vallasta – niin silloin julkisen uransa alussa, kiusattuna, kuin sitten vielä ristinpuulla. Hän ilmaisi olevansa Messias, Voideltu, toisessa mielessä. Hän toi Jumalan valtakunnan tähän maailmaan. Hän toi Jumalan rakkauden tähän maailmaan. Hänessä Jumala valitsi itselleen uuden kansan kaikkien kansojen keskuudesta.
Jeesuksen suhtautumista vallitseviin oloihin kuvaa hyvin tämän päivän evankeliumi, vaikka siinä tilanne ei itse asiassa ole Hänelle edes kovin kiusallinen. Kysehän oli temppeliverosta, Jerusalemin temppelin ylläpitoon kerätyistä maksuista. Paljon haastavamman tilanteen evankelista Matteus kuvaa viisi lukua myöhemmin. Jeesukselta tultiin kysymään: onko lupa maksaa veroa keisarille. Ja silloinkin Hän myönsi veron maksamisen olevan oikein, vaikka aivan varmasti tiesi, että läheskään kaikki keisarin verona kerättävä ei mennyt ihmisten tarpeisiin ja auttamiseen, vaan paljon aivan silkkaan turhuuteen, luksukseen. Ja tämän päivän evankeliumissa Hän siis päätti temppeliveroa koskevan pohdintansa toteamukseen: mutta miksi suotta suututtaisimme heidät. Miksi suotta suututtaisimme? Siitäpä taitaakin löytyä tämänpäiväisen evankeliumin ydin. Sen avulla voimme hahmotella, miten Jumala tahtoo meidän elävän nyt, pari vuosituhatta lihaksi tulonsa jälkeen.

Siis, voisiko jostakin lauseesta tai parista lukea Jumalan tahdon? Eikö Hän ole ilmaissut sitä selvästi Moosekselle antamansa lain käskyissä? On toki, on toki, mutta niitäkin on osattava lukea oikeassa yhteydessään. Jo Mooseksen lain käskyihinhän sisältyvät ne kaksi, joihin Herramme sanoo sisältyvän lain ja profeettojen: rakkauden kaksoiskäsky rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistään niin kuin itseään. Se on Jumalan tahdon kaikkein kiteytynein sanallinen ilmaisu, Jumalan tahdon keskipiste - siis siinä mielessä, kun meille ihmisille voi Jumalan tahdon ilmaista. Kymmenen käskyä ovat kuin kehä sen ympärillä, jokainen hieman erilaisiin elämäntilanteisiin, tuota peruskäskyä ja tahdonilmausta soveltavia. Ja sitten Mooseksen laista löytyy vielä laajempi kehä erilaisia kulttisäännöksiä, siis jumalanpalveluselämään liittyviä säännöksiä, ja myös Israelin kansan poliittista, yhteiskunnallista lainsäädäntöä. Ja tietenkin tuon ulommankin kehän pitää olla jollain tavalla sopusoinnussa keskuksen kanssa, samoin kuin sen ulomman kehän, jonka muodostaa vaikkapa Suomen tasavallan lainsäädäntö. Senkin pitäisi ja pitää jotenkin ilmaista, tuoda todeksi tässä maailmassa, tässä ja nyt, Jumalan tahtoa: rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseään.
Kulloisessakin yhteiskunnallisessa todellisuudessa lakien, säädösten ja määräysten tarkoituksena on siis luoda edellytyksiä Jumalan ja lähimmäisten rakastamiselle. Nykyään me aikuiset ihmiset, kansalaiset, olemme siis osa esivaltaa, jota meidän tulee kunnioittaa ja totella. Ja samalla me kristityt olemme toisenkin valtakunnan kansalaisia, taivaallisen esivallan alamaisia. Tätä maailmaa ja tätä yhteiskuntaa meidän on rakennettava parhaamme mukaan. Tehtävämme ei ole suotta suututtaa esivaltaa eikä yhteiskuntaa asioilla, jotka eivät suoranaisesti ole Jumalan tahdon vastaisia. Samalla meidän on muistettava, että mikään elämänalue ei ole sellainen, että Jumalan tahto ei koskisi sitä.

Missä tahansa eteemme voi tulla lähimmäisen rakastamisen kysymyksiä, vaikkapa sellaisessa asiassa: kuuluako ammattiliittoon vai riittääkö se minulle, että olen työttömyyskassan jäsen. Niitä jos punnitsee, niin toteaa vaikkapa, että ammattiliittoon kuuluva on valmis tarvittaessa puolustamaan heikommalle jäävää ammattisisartaan tai -veljeään ja valmis maksamaan siitä säännöllisesti. Toki hän samalla puolustaa omaa etuaan ja ajaa omaa asemaansa, mutta ainakin rakenteellisesti samalla toimii lähimmäisensä hyväksi - ja siis Jumalan tahdon mukaisesti. Kun taas helposti se, joka kuuluu vain työttömyyskassaan, ajattelee vain omaa turvaansa: jos jotakin kävisi. Ja jos huomaa, että ammattiliiton tai jonkun muun järjestön, johon kuuluu, sen varoja tai valtaa käytetään väärin, niin silloinhan voi toimia. Voi toimia seuraavissa vaaleissa, seuraavassa yhdistyksen kokouksessa tai mikä se sitten onkin. Ja yhteiskunnan jäseninä voimme toimia aina vaaleissa, niin kuin kuntalaisina, kaupunkilaisina saimme toimia pari viikkoa sitten.
On siis Jumalan tahto, että osaltamme rakennamme tätä yhteiskuntaa ja tätä maailmaa paremmaksi paikaksi elää. Tiedämme myös, että mikään ihmisen aikaansaama ei ole täydellistä. Ei voikaan olla. Turmelihan syntiinlankeemus myös järkemme ja tahtomme. Ja kuitenkin Jumala kutsuu meitä arvioimaan järjellämme, mikä missäkin elämän tilanteessa ja yhteiskunnallisessa todellisuudessa vastaisi parhaiten Hänen tahtoaan, ja kutsuu toimimaan sen puolesta. Eri ihmiset, yhtä lailla Kristukseen uskovatkin, voivat päätyä erilaisiin ratkaisuihin, ja usein ei olekaan olemassa yhtä ratkaisua, joka olisi ainoa oikea. Sen vuoksi kristityn, taivaan valtakunnan kansalaisen, on noudatettava myös oman yhteiskuntansa lakeja ja säädöksiä, milloin suinkin se vain on mahdollista ilman, että hän joutuu rikkomaan Jumalan tahtoa vastaan. Siis silloinkin, kun näkee, että ihmisen sopimissa ratkaisuissa on vikoja ja puutteita. Mutta miksi suotta suututtaisimme? Miksi mekään?

Ja joskus on kuitenkin noustava esivaltaa vastaan, kuten Namibiassa ja El Salvadorissa 1970- ja 80–luvuilla, 1989 Itä-Saksassa, -91 Moskovassa, 1930-luvulla natsi-Saksassa. Silloin on ollut perusteltuja syitä jättää noudattamatta esivallan käskyjä, perusteltuja syitä jopa toimia esivallan käskyjä vastaan. Lähimmäisen rakkaus ja Jumalan sana ovat kutsuneet tottelemattomuuteen ja vastarintaan. Ja siltikin, kun kristitty nousee esivaltaa vastaan voidakseen toteuttaa Jumalan tahtoa, hän on yhä oman yhteiskuntansa jäsen. Jos hänen teostaan määrätään rangaistus, hän voi toki vedota siihen, että hän on toiminut omantuntonsa mukaan, mutta ei se vapauta häntä tuosta maallisesta rangaistuksesta. Siitä esimerkkinä vaikkapa yksi 1900-luvun merkittävimmistä luterilaisista teologeista, Dietrich Bonnhoeffer, jonka natsien vankilassa kirjoittaman uudenvuoden runon laulamme tänään uhrivirtenä. Toisen maailmansodan kytiessä loppukesästä -39 hän luopui ulkomailta saamastaan virasta ja palasi Saksaan voidakseen jatkaa tunnustuskirkon toimintaa. Sotavuosina hän oli yhteydessä upseereihin, jotka suunnittelivat Hitlerin surmaamista, ja kun attentaatti oli epäonnistunut, myös Bonnhoeffer vangittiin. Vuodenvaihteessa 1944-45 hän kirjoitti vankilassa omaisilleen runon, Uskon ja toivon tunnustuksen, jonka siis hieman myöhemmin täällä laulamme. Siinä hän ilmaisee, että Jumalan valta on maallista hirmuvaltaa suurempi ja että hänen ja hänen läheistensä ei sen ansiosta tarvitse pelätä. Muutamaa kuukautta myöhemmin hänet surmattiin sodan viimeisinä viikkoina.

Tai toinen esimerkki, El Salvadorin arkkipiispa Oskar Romero: virkakautensa ensi viikkoina hän ryhtyi saarnaamaan, että evankeliumin pitää näkyä ja tuntua myös epäoikeudenmukaisesti johdetun valtion ja yhteiskunnan vähäisimpien elämässä vapauttavana ilosanomana. Vallanpitäjille tuo vapautuksen teologia oli uhka, ja väkivalta uhkasi Romeroa kolmen vuoden ajan ja saavutti hänet vihdoin maaliskuussa vuonna 1980, jolloin hänet surmattiin kesken messun toimittamisen San Salvadorissa. Muutamaa päivää aiemmin hän oli saarnassaan todennut, että vaikka hänet onnistuttaisiin surmaamaan, hänen elämänsä jatkuisi El Salvadorin kansassa. Bonhoefferille, Romerolle ja monille muille usko Kristukseen on ollut voimana ryhtyä muuttamaan vallitsevaa yhteiskunnallista todellisuutta.
Kristuksessa tähän maailmaan tuli toinen todellisuus, jota taivaaksikin kutsumme, tätä maailmaa väkevämpi ja voimakkaampi. Hänen ominaan me rakennamme ja muutamme tätä todellisuutta yhä enemmän vastaamaan sitä rakkauden todellisuutta, jonka Hän tänne toi. Hän itse antaa meille siihen voimaa. Hän itse antaa meille turvaa toimia oikein, toimia Jumalan lapsena ja Jumalan työtovereina tässä maailmassa, Jumalan valtakunnan kansalaisina. Ei siis maailmaa suututtaaksemme vaan, jotta Jumalan tahto toteutuisi tänäänkin, täälläkin, tässä kaupungissa, tässä maassa, tässä maailmassa.

tiistai 6. marraskuuta 2012

Rovaniemi - kirkkoherranvaali - Jouni Riipinen - vaalisaarnan arviointi


Ensi kuulemalta jäin ihmettelemään Jeesuksen sovitustyön ja ylösnousemuksen puuttumista kirkkoherraehdokkaan vaalisaarnasta. Tarkempi tutkiminen paljastaa havaintoni vääräksi, mutta melkoisen kätketysti mainitaan tämä ylösnousemuksen varassa seisovan kristinuskon perusta. Edeltävät ja seuraavat virkkeet syövät tehoja ristinuhria ja ylösnousemusta käsittelevältä virkkeeltä. Kappale on kuin mainos, jossa väärät värien, fonttien ja sommittelujen ratkaisut syövät tehoja markkinointilauseelta, jossa sisältö ja merkitys ovat sinänsä kunnossa. Vaalisijan I kirkkoherraehdokas Jouni Riipinen piti saarnan aiheesta, jossa on tarjolla useita Raamatun, historian, ajankohtaisten kysymysten, tiedon ja tunteen valtaväyliä Jeesuksen ristin ja ylösnousemuksen äärelle sekä kantaaottavaan arvokeskusteluun.

Saarnassa jää täysin mainitsematta Jumalan Pyhä Kolminaisuus ja sen persoonista Pyhän Hengen merkitys. Lisäksi vaille huomiota jäävät apostolit, lähetystyö, Vanha Testamentti ja päivän muut tekstit kuin evankeliumi. Pidän kohteliaana sekä seurakuntalaisia että tekstinlukijoina toimivia vapaaehtoisia kohtaan, että saarna käsittelee kaikkia päivän tekstejä.

Kunnianhimoisen vaalisaarnan tunnusmerkistö Suomen erään suurimman seurakunnan johtajavaalissa ja täyden kirkkosalin edessä ei mielestäni täyttynyt. Enemmän saarna oli viesti voitonvarmuudesta ja tervetulleesta diivailusta, joissa meillä suomalaisilla on opittavaa erityisesti työyhteisöjen ilmapiirin kehittäjinä ja kilpailutilanteissa. Mutta nyt kirkkoherranvaalissa äänestäjillä on aito tiedon tarve siitä, kuinka seurakunnan johtaja suhtautuu Kolminaisuusoppiin, Jeesuksen sovitustyöhön ja ylösnousemukseen, apostoleihin, lähetystyöhön ja ajankohtaisiin arvokeskustelun kysymyksiin.

sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Rovaniemi - kirkkoherranvaali - vaalisaarna I - Jouni Riipinen


Matt 6: 14-15: Jeesus sanoo: Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös Taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne.

Minulla on tässä jalkapallo. Poikasena kerran tiukassa pelissä potkaisin pallon naapuritalon kellarin ikkunasta sisään. Porukassa päätimme, ettei kukaan kerro tästä vahingosta kellekään. Illalla kuitenkin nuorempi veljeni kotonamme ilmoitti, että olin jalkapallolla särkenyt naapurin ikkunan. Vanhempieni tiukan puhuttelun jälkeen minun oli lähdettävä heti pyytämään anteeksi. Ajoin polkupyörällä kiertotietä välttääkseni naapuriin menoa. Pelokkaana sitten sopersin naapurin oven suussa sanan: anteeksi. Naapurin äiti totesi: ei se mitään, sattuuhan sitä. Meidän isä on jo korjaamassa ikkunaa. Paluumatkan poljin suorinta tietä pikavauhtia takaisin kotiin. Helpottuneena ilmoitin kotiväelleni asian olevan hoidettu.

On merkillistä, miten tämä vahinko ja anteeksipyyntö ovat jääneet vahvana opetuksena elämääni. Miten helposti joukossa tyhmyys tiivistyy. Porukan päätös ei pitänytkään. Oli siis lopulta kohdattava totuus. Miten vaikeaa on tunnustaa rikkomus ja pyytää anteeksi.  Opin samalla, kuinka vapauttavaa ja helpottavaa on, kun on pyytänyt ja saanut anteeksi. Ihmeellistä on myös se, miten lapsuudessa kerran saadulla kasvatuksella on suuri ja kauaskantoinen vaikutus koko ihmisen elämään ja toimintaan. Ehkä olet kokenut samaa. Yllättävän hienoa on havaita hyvien opetusten kantavan läpi elämän.

Päivän evankeliumissa Jeesuksen sanojen opetuksena on, että me kunnioitamme toisia ihmisiä, annamme hänelle oikeuden täyteen ihmisarvoon ja turvaamme toinen toistemme ihmisoikeudet. Antaessamme anteeksi me hyväksymme meitä loukanneen lähimmäisen. Tuemme hänen koko inhimillistä olemassaoloaan, elämäänsä ja identiteettiään. Kieltäessämme anteeksiannon meitä loukannut voi kokea jäävänsä yksin, ja voi kokea itsensä jopa huonommaksi kuin me. Jos emme saa anteeksi, voimme joutua kantamaan todella suuria taakkoja.

Usein kuulee sanottavan, että anteeksi pyydetty on anteeksi annettu. Se tarkoittaa, että kun on kerran pyydetty anteeksi, se on silloin poissa minulta. Olen vapautettu asiasta. Ei väliä, vaikkei toinen annakaan anteeksi. Tämä tilanne lähtökohtaisesti on hyvä, mutta jäänee kuitenkin vajaaksi, kuin puolitiehen. Anteeksiantoon tarvitaan myös aikaa. Mitä syvempi loukkaus, sen pidempi aika anteeksiantoon tarvitaan. Meidän olisi hyvä olla näissä tilanteissa ehdottoman rehellisiä: tunnustaa ja tunnistaa inhimilliset heikkoutemme toinen toistemme ja Jumalan edessä.

Jeesuksen anteeksiantamuksen kehotuksessa on siis kyse hyvin laajasta sosiaalisesta ja yhteisöllisestä toinen toistemme välittämisestä ja rakastamisesta. Jeesuksen anteeksiantamisen kehotus koskee meitä myös yksilöinä. Jeesus kehottaa seuraajiaan antamaan anteeksi siksi, että jokainen meistä voisi parhaiten selviytyä elämän monista vaikeista sotkuista. Monesti, hyvistä yrityksistämme huolimatta, joudumme eksyksiin itsemme kanssa, epäonnistumme ihmissuhteissamme ja unohdamme ottaa huomioon lähimmäistemme tarpeet. Elämänhallintamme on puutteellista.  Löydämme itsemme elämän umpikujasta. Tästä selviytyminen on mahdollista sillä ehdolla, että elämän umpikujaan joutunutta ei hylätä.

Kristittyinä me näemme, että anteeksiantamuksessa on kaksi puolta: Jumalan anteeksianto ja meidän ihmisten anteeksianto. Kumpi on ensin? Onko meidän ensin annettava anteeksi, ja vasta sitten Jumala antaa anteeksi meille? Jeesus sanoo evankeliumissamme: Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös Taivaallinen Isänne teille anteeksi. Siis nyt esillä olevan evankeliumin kohdan mukaan meidän ihmisten on ensin annettava anteeksi, ja vasta sitten saamme Jumalan anteeksiannon.  Päivän evankeliumimme liittyy Jeesuksen opetukseen Isä meidän –rukouksesta: Anna meille velkamme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meille velassa. Siis myös tämä Isä meidän –rukouksen kohta kehottaa meitä ensin antamaan anteeksi toisillemme. Toisaalla me luemme Matteuksen evankeliumista Jeesuksen opetuksen: ”Niin kuin te tuomitsette, niin tullaan teidät tuomitsemaan. Niin kuin te mittaatte, niin tullaan teille mittaamaan.”

Siis Matteuksen evankeliumin mukaan Jumalan meille antaman tuomion määrä riippuu siitä, miten olemme tuominneet toisiamme. Tämä evankelista Matteukselle tyypillinen piirre kätkee sisäänsä uskon ja teot. Kristinoppimme mukaan Jumala lahjoittaa meille uskon ja avaa sydämemme rakkaudelle. Siis usko Jumalaan avaa meille Jumalan anteeksiannon. Katekismuksemme vakuuttaa: uskossa otamme vastaan Jumalan lahjat, ja turvaamme Häneen. Pidämme Hänen lupauksiaan tosina, ja uskallamme heittäytyä niiden varaan. Kirkon yhteinen usko tukee meitä silloin, kun oma usko horjuu.

Jumalan anteeksiannon tulisi edelleen johdattaa meidät anteeksiantavaisuuteen toinen toisiamme kohtaan. Jeesuksen Kristuksen elämä, kuolema ja ylösnousemus ovat todellinen ja elävä todiste siitä, että Jumala on valinnut meidät yhteyteensä ja samalla Hän antaa meille myös anteeksiantamuksensa. Ihmisinä, syntisinä me rikomme Jumalan tahtoa vastaan. Torjumme usein Jumalan kutsun ja käytämme väärin Hänen antamiaan lahjoja. Näin Jeesuksen opetus anteeksiantamuksesta koskee meitä kaikkia. Anteeksiantamus on siis erittäin kiinteä osa Jumalan läheisyyttä, Hänen valtakuntansa syvintä olemusta tässä ajassa. Sekä yksilöinä että kirkkona ja kristikansana me joudumme pyytämään anteeksiantoa, vapautusta ja armon uudistavaa voimaa Jumalalta, Isältämme.

Jalkapallo – kun pelataan jalkapalloa, me kuulumme joukkueeseen. Seurakunta on kuin jalkapallojoukkue, yhteisö, johon olemme kasteen kautta liitetyt, ja joka pelaa ja toimii tämän maailman keskellä Jumalan totuuden lähettiläänä Raamatun sanaan sitoutuneena. Ulkonainen pelikenttä eli maailmamme on muutoksessa. Elämme moniarvoisessa, monikulttuurisessa ja moniuskontoisessa maailmassa. Yhä vähemmän on itsestäänselvyyksiä.

Muutos on todellista. On sanottu, että tämän päivän ihminen on ”kelluva ihminen”. Ihminen, joka on joko tahtoen tai tahtomattaan irti perinteisistä arvoista, instituutioista sekä uskonnosta ja sen merkityksestä. Nykyihmisen elämää hallitsevat populaarikulttuurin nopeasti muuttuvat, kevyen pinnalliset sekä vahvasti kaupalliset sisällöt ja arvot. Jokapäiväistä elämää ovat maailmanlaajuinen nopea tieto olohuoneessamme, internet ja sosiaalinen media. Nykyisin yhä useampi kokee, ettei kirkon jäsenyydellä ole minulle mitään merkitystä. Vaikka noin 94 % suomalaisista sanoo, että Suvivirsi ja Enkeli taivaan tulee laulaa koulun juhlissa, ns. negatiivinen uskonnonvapaus, uskontoallergia lisääntyy vahvasti ajassamme.

Seurakuntalaisina me nyt siis kyselemme: miten kirkko ja seurakunta näkyvät tämän päivän ihmisten elämässä. Säilyykö kristillinen kulttuuri keskellämme? Mitä varten kirkko ja seurakunta ylipäänsä ovat? Mikä on kirkon ja seurakunnan identiteetti, ja samalla myös kristityn identiteetti muutoksen maailmassa, tässä pelikentässä, jossa tänään olemme. Muuttuneessa tilanteessa meidän seurakuntana ja kirkkona tulisi avata uusia ovia, koota rohkeutta mennä yhdessä uuteen, erilaiseen maailmaan, mennä uusille kentille. Meillä on seurakunnassa hyvä, todellinen ja vahva sanoma. Se on se iankaikkinen, jatkuvasti pysyvä, Jumalaan kiinnitetty, anteeksiantamuksen, armon ja rakkauden sanoma. Jokainen seurakunnan työntekijä, luottamushenkilö ja vapaaehtoistyössä mukana oleva on tärkeä, hienolla ja arvokkaalla paikalla, tässä tämän päivän Jeesuksen opetuslapsijoukkueessa. Myös jokaista seurakunnan jäsentä tarvitaan tässä joukkueessa positiivisen viestin viejänä. Yhteinen haasteemme on vahvistaa kirkon ja seurakunnan jäsenyyttä, avata toivon ja anteeksiannon positiivisia, elämää parhaiten kantavia näköaloja, epätoivon, tuskan ja ahdistuksen ulkoisella kentällä.

Kirkkohallituksen vastikään julkistaman seurakuntarakenneuudistuksen yhteydessä ilmeni, että 86 % Suomen seurakunnista toivoi läheisyyden ja yhteisöllisyyden olevan seurakuntaelämän keskeisinä piirteinä. Siellä, missä joukkueessamme on läheisyyttä ja yhteisöllisyyttä, siellä on myös toisesta välittämistä, auttamista ja yhteistyötä sekä myös oikeaa tekemisen meininkiä yhdessä. Tässä joukkueessa Jumala itse johtaa, hoitaa ja vahvistaa jokaista jäsentään. Olemme yhdessä Jumalan, Isämme asialla. Olemme saaneet häneltä paljon anteeksi.

Niin – jalkapallo – pannaan Taivaan Isämme toivon ja tulevaisuuden pallo liikkeelle!

Me rukoilemme:

Rakas Taivaallinen Isämme,

anna meille voimaa antaa ja pyytää anteeksi toinen toisiltamme

Anna meille rakkauden ja yhdessä toimimisen henki seurakuntajoukkueessamme

Kiitos, että Sinä johdatat, kannat ja viet meidät perille kirkkauteesi Poikasi Jeesuksen Kristuksen kautta

Aamen